Kiitos kirjastojen, kirjat elävät pitempään kuin me kirjailijat ehkä luulemme.
Hiljattain eräs tyttö teki kirjaesitelmää Korkealle ja kovaa -kirjastani. Ilahduin: vieläkö sitä luetaan?
Korkealle ja kovaa ilmestyi vuonna 2005, oli toinen kirjani ja jatko-osa toimittaja-Reijasta kertovalle esikoiselleni.
Heittäydyn nostalgiseksi ja kerron viisi kirjaan liittyvää muistoa. Koska suurin osa blogini kommentoijista on rakkaita kollegoita, heitän saman haasteen teille: kerro toiseen kirjaasi liittyvä muisto.
*****
1. Kirjoitin kirjan työmatkoillani Pendolino-junassa Tampereen ja Helsingin välillä. Päätin, että se on ainoa kirja, jonka kirjoitan junassa.
2. Haastattelin jokin aika sitten YTHS:n lääkäriä erääseen terveysaiheiseen lehtijuttuuni. “Sinähän haastattelit minua silloin spondylolyysistä! Miten kirjan kanssa kävi?” Olin unohtanut. Tein totta tosiaan taustahaastatteluja. Kirjassa on tyttö, Emilia, joka saa vakavan rasitusvamman liiasta lentopallon pelaamisesta.
3. Minäkin lopetin lukiossa lentopallon pelaamisen, koska selässäni oli rasitusvamma. Ei tosin niin paha kuin Emilialla. Nyt 31-vuotiaana vaihtaisin mielelläni epäinhimillisestä työasennosta johtuvan selkärangan nikaman kulumisen ja välilevyn pullistumisen liikunnasta johtuvaan rasitusvammaan…
4. Kirjan kirjoittamisen aikaan tunsin lukiolaisen tytön, joka kertoi minulle: “Kalenterissani ei ole YHTÄÄN vapaapäivää seuraavaan puoleen vuoteen!” Tätä ajatusta yritin vastustaa kirjassa, liikaa tekemistä, liikaa suorittamista, liian nuorena.
5. Pelasin lentopalloa 3-7 kertaa viikossa (kyllä) ikävuodet 10-17. Näen edelleen lentopalloaiheisia unia. Unissani en ole enää vuosiin saanut syötettyä palloa verkon yli, en edes alakautta (surkeaa!). Joka kerta pallo tömähtää verkkoon, ja vastustaja saa syöttövuoron.
Otan haasteen vastaan, ja sepäs onkin helppoa, sillä olen pitänyt toisesta kirjastani Minuuttivalssista (WSOY 2004) työpäiväkirjaa! Työpäiväkirja oli aikoinaan jopa netissä kaikkien luettavana, mutta ei enää, sillä tuota nettisivua ei ole olemassa. Ehkä ihan hyvä niin. Tässä kuitenkin autenttinen ote työpäiväkirjasta:
“27.6.2003 Kello: 00:21
Soundtrack: The Crash – comfort deluxe
Oikeastaan nyt olisi jo hyvä aika käydä nukkumaan, mutta päätin vielä pari riviä kirjoittaa. Nyt taas muistan, miksi rakastankaan tätä. Oikeiden sanojen etsiminen on ajoittaisesta tuskastuttavuudestaan huolimatta ihanan kiehtovaa. Myös tämä totaalinen uppoutuminen on addiktoivaa. Viimeisten tuntien aikana olen ollut savuisessa baarissa, tuntenut siiderin maun suussani, tärissyt kylmässä ulkoilmassa ja käynyt läpi tunneskaalan eri osa-alueita sillä katkeransuloisella tavalla, joka liittyy kirjoittamiseen; tietoisuus tilanteen fiktiivisyydestä säilyy samalla kun todelliset tunteet ja muistot nousevat pintaan. Paradoksaalinen kokemus.
Nyt nukkumaan.”
Salla: Minulla on hämärä muistikuva työpäiväkirjastasi, muistan lukeneeni sen (Oliko Kaukin sivuilla?). Harmi, jos on kadonnut bittiavaruuteen, onhan tuo ihanan nostalgista luettavaa, ahmisin mielelläni koko työpäiväkirjankin. Sellaisen pitäminen olisi muuten mainio idea – jossakin pienessä, muutaman lauseen tai kappaleen mittakaavassa. Haasteen paikka – tässäkin?
Ehkä meidän kannattaisi pölyttää vanhempia kirjoja useamminkin? Hauskaahan tämä!
Kaukin sivuilla tosiaan oli. Ja löytyi tekstitiedostoistani eli ei ollut onneksi kadonnut minnekään lopullisesti. Pienimuotoisen työpäiväkirjan pitäminen olisi hauska idea. Vinkkinä muuten: pian ilmestyvässä Lukufiiliksessä on Markku Karpion työpäiväkirja yhden novellin synnystä.
Toinen kirjani oli Meidän suomalainen Töpö. Ja koska se oli lähes suoraan perheemme elämästä, se on omaa kirjoitettua historiaamme tuolta ajalta. Kirjoitin hevosen hankinnastamme ja tyttärieni tai oikeastaan koko perheemme hevosharrastuksesta. Ratsastus oli ihanaa, mutta tuskallista, koska lievä skolioosini ei pitänyt ylös alas rytkytyksestä.
Mutta varsinainen hauska muistoni on kriitikoista, jotka esilukivat käsikirjoituksen, siis tyttäristäni ja heidän kavereistaan. Vakoilin rauhattomana lähistöllä, hämmästyin joskus, miten sydämellisesti he nauroivat jollekin kohdalle, ja otin varteen heidän huomautuksensa valokuvista. Niistä he olivat erittäin tarkkoja. Hevonen ei saanut näyttää lehmältä, kaiken oli oltava oikein.
Toisen kirjani tekemiseen liittyy paljon helliä muistoja, mutta itse kirjoittamisesta en muista juuri mitään. Kaipa se sujui.
Mun toinen kirja on Noitien hovi, enkä minäkään muista paljon mitään sen kirjoittamisesta – se oli sitä alkuaikojen hurmosta, lähes yhtäjaksoista kirjoittamisen aaltoa joka vaan vei mukanaan
Semmoisen nippelin voin heittää, että idean kirjaan sain Nora Chadwikin The Celts -tietokirjasta, jossa mainittiin paikka nimeltä “The Witches’ Court”. En muista oliko se jokin myyttinen vai ihan oikeasti olemassa ollut paikka, mutta nimi oli niin kiehtova että herätti heti mielikuvituksen
Hauska tehtävä, Terhi! Kiva lukea muistojanne.
Minun toinen kirjani Vili Voipio bongaa Pupun ilmestyi samana vuonna kuin Terhin Korkealle ja kovaa eli 2005. Kirjoitin tuon sarjan kakkososan jo ennen ekan osan ilmestymistä. Tässä hellyyttävä päiväkirjakatkelma jouluaatolta 2003:
“Tarkistin juuri, missä olen menossa toisen osan kanssa: ihan mukavasti on neljä aloituslukua kirjoitettuna. Alku tuntuu aina vaikealta ennen kuin tarina alkaa viedä. Toisen osan aloituksen hankaluus on myös siinä, että täytyy miettiä, kuinka moni on lukenut ensimmäisen osan eli paljonko pitää kerrata ja pohjustaa.”
Peruskysymysten äärellä jo tuolloin, heh.
Päiväkirja 1.2.2004:
“Sain toisen osan kirjoitettua! Puuttuu enää loppuruno Aadalle, mutta siihen Vilin täytyy keskittyä, panostaa.”
21.10.2004 postissa tuli julkaisupäätös, samaan aikaan paikallislehden toimittaja oli tekemässä juttua ekasta Vilistä:
“Kun toimittaja oli kurvaamassa pihasta autolla, hain postin ja mitä siellä olikaan… revin auki: Vili Voipio bongaa Pupun on päätetty julkaista!!!! Jos tieto esikoisen julkaisemisesta oli henkilökohtainen maanjäristys, niin kyllä tämäkin yltää korkealle Richterin asteikolla! Juoksin toimittajan auton perään ja pysäytin, annoin uutisen verekseltään. Juuri hetki sitten olin sanonut, etten tiedä mitään jatkosta, hassu tilanne!”
Pupu on muuten tyttö, jonka Vili tapaa lomalla ulkosaaristossa. Sain kutoa tarinaan Vänön maisemat, joihin olin jo silloin hurahtanut.
Minulta on ilmestynyt vasta yksi romaani, mutta toivottavasti toisena julkaistava kirjani Makuuhaavoja valmistui viime vuoden keväällä, melkein vuosi sitten. En pidä työpäiväkirjoja (blogiin kirjoittelen, mutta aika harvoin itse kirjoitusprosessista), eikä tämän kirjan kirjoittamisesta ole jäänyt mieleen mitään erityistä, paitsi se kun koelukijani kertoi itkeneensä koko päivän yhtä erittäin pientä asiaa kirjani keskeneräisessä käsikirjoituksessa.
Kirjan idea tuli erään läheisen ihmisen psykoottisista kuuloharhoista, vaikka kirja ei kerrokaan psykoosista tai mielisairaudesta. Sitä inspiroivat paljon myös Hollantiin muuttoni sekä eräs tekemäni matka Skotlantiin, ehkä myös kielen oppikirja, jota käänsin vähän sitä ennen. Muuten siinä oli hyvin vähän mitään omasta elämästäni, paitsi sairastaminen ja se oli toisaalta luonteeltaan aivan erilaista kuin omani, vaikka sairaus on sama (kirjan päähenkilö on vuoteenoma ja erittäin kuuloyliherkkä, minä en).
Editoin osan kirjasta muutamalla pitkällä junamatkalla – mutta se ei ollut helppoa, koska Hollannin junat ovat tosi huojuvia suomalaisiin verrattuna!
Näitä kommentteja on ollut ihana lukea, kiitos kaikille; pitääpä virittää muisteluita useamminkin (ja edelleen saa muistella, en taida hetkeen päivittää tämän päälle).
Raili: Aivan uusi puoli Sinusta, miten lämmin muisto urasi alkupuolelta. Vieläkö kirjaa saa jostakin?
Anu: Viritit kiinnostukseni Noitien hoviin; kävin stalkkaamassa mehukkaan kansikuvan. Sinä(kin) olet kirjoittanut niin paljon, etten ole koko tuotantoasi ehtinyt lukea (*tunnustan nolonpunaisin poskin*). Lukulistalle!
Kirsti: Herkullisia päiväkirjamerkintöjä, kiitos, kun jaoit. Vili V.:n seikkailut ovat tuttuja. Kirstin kanssa ollaan kuljettu yhtä matkaa alusta saakka.
Maija: Ensinnäkin: kadehdin Hollannissa asumista… Koelukijat ovat tärkeitä, olenkin miettinyt aihetta juuri tänään. Liikuttavampaa palautetta ei voi saadakaan kuin mitä sait. Lisää luettavaa lukulistalle, kiitos vinkistä!
Toinen kirjani, nuortenromaani Mansikkakeikka ilmestyi v. -88. Kirjoitin sen tuon ajan läppärillä eli Olivetti Lettera- merkkisellä matkakirjoituskoneella. Kirjan aihe tuli jostain lapsuuden kesistä, Savon mansikkapelloista. En muista kirjoitusprosessista muuta kuin että tarinaa oli hankalampi kirjoittaa kuin esikoista, mutta nautin kuitenkin kirjoittamisesta, etenkin pätkistä, missä päähenkilöni Jurin ukki puhuu savvoo. Kolmannen kirjan kirjoitinkin sitten SÄHKÖkirjoituskoneella. Miten huimasti tekniikka onkaan mennyt eteenpäin meikäläisen uran aikana, mutta edelleen se tärkein työväline on korvien välissä.
Terhi, itselläni ei ole, mutta katsoin Huutonetistä ja hämmästyin. Siellä on yksi Meidän suomalainen Töpö myynnissä. Hinta vain on 15.80 jo tässä vaiheessa. Hevoskirjat näyttävät olevan suosittuja jopa ikivanhoina. Huvittaa!
Haaste otettu vastaan: omia muistojani numero kakkosesta tuolla blogissa.